Tout à propos de ma vie

Facebookissa oli eräässä ryhmässä haaste. Yleensä en tykkää haasteista. Yleensä ne on joitain epämiellytäviä ja urkkivia. Tämä haaste kuitenkin pysäytti minut. Se oli erilainen. Se oli kaunis. Haaste, jolla tehdään hyvää. Ei urkita toisten salaisimpia asioita tai kehoteta tekemään jotain ns. vaarallista. Tässä kehotettiin ja haastettiin tekemään hyvää. Tämä oli hyvä. "Lähetä edelliselle kommentoijalle kirje, kortti tai paketti".  Olin vähän epäluuloinen. Lähettäisikö seuraava minulle oikeasti jotain? Miten käyn kun annan osoitteeni täysin tuntemattomalle ihmisell. Entä jos joku huijaa? Käytänkö itse rahani ja lähetän edelliselle paketin mutta itse jään ilman? Onko tämä totta? Päätin kokeilla onneani. Silläkin uhalla että minua seuraava olisi vain pakettien perässä eikä itse lähettäisi mitään eteenpäin (eli minulle ei tulisi mitään). Otin riskin, sillä haaste kuulosti ihanalta ja minusta oli ihanaa lähettää jollekin jotain ja kenties ilahduttaa tätä oikeasti

Olin kaksi viikkoa jumissa Kuhmossa. Taino yhden viikon ihan vapaaehtoisesti mutta sen toisen jumitin siellä koska en jaksanut matkustaa kuumeessa. Eka viikko oli kivaa.. oli kivaa käydä kotona ja Kuhmossaki oli ihan kivaa kun oli käymässä. Painotan sanaa "käymässä". Mutta sitten kun aika olisi ollut lähteä ja jäinkin sinne jumiin niin ei se ollutkaan enää niin hauskaa. Muistin taas miksi lähdin sieltä kauas pois. Ei ollut tekemistä, oli tylsää ja ikävää ja kylmää ja pimeää.  Oli liian Kuhmoa. Ja liian pientä ja liian.. jotain. Kun vihdoin pääsin lähtemään olin varma että vaikka juoksisin matkan takaisin Helsinkiin jos junat ei lähtisi tai myöhästelisi pahasti. Tuntui että jos ei nyt lähde niin jää ikiajoiksi jumiin. Matka oli pitkä mutta kun saavuimme Vantaan kohdalle, minua alkoi väkisinkin hymyilyttämään. Koti ei ollut enää kaukana. Kun juna pysähtyi Helsinkin päärautatieasemalle ja hyppäsin ulos junasta olisin voinut suudella maata. Se tunne. On san