Tout à propos de ma vie

Sain eilen kirjekuoren, jonka eräs ihminen oli jättänyt äitini työpöydälle. Kortissa luki: "Minä tahtoisin niin kovasti tehdä sinut onnelliseksi" . Kortissa luki muutakin, mutta jo tuon ensimmäisen lauseen jälkeen purskahdin itkemään. Miksi joku haluaisi minulle onnea? Miksi joku välittää noin paljon? Emmehän me ole edes oikein missään tekemisissä. Tunnemme kyllä, ja olemme olleet tekemisissä. Joskus. Ennen. Olen jo sisäistänyt sen, että läheiseni oikeasti välittävät minusta, (tarkoitan läheisillä poikaystävää, perhettä ja lähisukua) mutta en jaksa tai osaa ymmärtää sitä että joku muukin välittäisi minusta. Varsinkaan näin paljoa, että kirjoittaa minulle kirjeen, jossa kertoo että haluaisi tehdä minut onnelliseksi. En vain ymmärrä. Aivoni eivät osaa ymmärtää sellaista. Tai ainakaan uskoa sellaista. Tämä sairaus aiheuttaa sen.  Siksi puhkesin itkemään, kun luin kortin. Pääni sisällä olen ihan yksin. Yksinäisyydessä. Yksin. Pääni sisällä minusta ei v

Tulin loman jälkeen kotiin ja kotona odotti kuolleet kukat. No arvatkaa vaa kuka marssi kauppaan ja osti uusia kukkia? Tää harrastus tulee mulle kalliiksi. Mut saahan kauniit kukat näyttämään tämän muuten tylsän valkoisen ja tyhjän asunnon kauniimmalta.  En oikeen ymmärrä, miten pelkät kukat voi muuttaa niin paljon koko asunnon henkeä. Olin puolitoista viikkoa Kuhmossa ja sen jälkeen vielä puoli viikkoa reissussa perheen kanssa. En tiedä miten taas suostuin siihen, kun viimeksi kotona käydessä vannoin taas itselleni etten tule tänne enää, ainakaan pitkäksi aikaa. Siellä ollessa aloin miettimään, että pitäiskö mun alkaa kirjoittaa kirjaa. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan kirjaa mun elämästä. Kuulemma osaan kirjoittaa. Mutta lukisko sitä sitten kukaan? Kukaan muu, kuin mun perhe ja sukulaiset. Kiinnostaako ihmisiä synkät tositarinat ihmisten elämästä.  Muutenkin tuntuu, että näitä synkkiä masennus tarinoita tulee joka suunnalta, niin olisko siinä mitään järkeä tehdä vielä