Tekstit

"Minä tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi"

Kuva
Sain eilen kirjekuoren, jonka eräs ihminen oli jättänyt äitini työpöydälle. Kortissa luki: "Minä tahtoisin niin kovasti tehdä sinut onnelliseksi" . Kortissa luki muutakin, mutta jo tuon ensimmäisen lauseen jälkeen purskahdin itkemään. Miksi joku haluaisi minulle onnea? Miksi joku välittää noin paljon? Emmehän me ole edes oikein missään tekemisissä. Tunnemme kyllä, ja olemme olleet tekemisissä. Joskus. Ennen. Olen jo sisäistänyt sen, että läheiseni oikeasti välittävät minusta, (tarkoitan läheisillä poikaystävää, perhettä ja lähisukua) mutta en jaksa tai osaa ymmärtää sitä että joku muukin välittäisi minusta. Varsinkaan näin paljoa, että kirjoittaa minulle kirjeen, jossa kertoo että haluaisi tehdä minut onnelliseksi. En vain ymmärrä. Aivoni eivät osaa ymmärtää sellaista. Tai ainakaan uskoa sellaista. Tämä sairaus aiheuttaa sen.  Siksi puhkesin itkemään, kun luin kortin. Pääni sisällä olen ihan yksin. Yksinäisyydessä. Yksin. Pääni sisällä minusta ei v

Dead roses

Kuva
Tulin loman jälkeen kotiin ja kotona odotti kuolleet kukat. No arvatkaa vaa kuka marssi kauppaan ja osti uusia kukkia? Tää harrastus tulee mulle kalliiksi. Mut saahan kauniit kukat näyttämään tämän muuten tylsän valkoisen ja tyhjän asunnon kauniimmalta.  En oikeen ymmärrä, miten pelkät kukat voi muuttaa niin paljon koko asunnon henkeä. Olin puolitoista viikkoa Kuhmossa ja sen jälkeen vielä puoli viikkoa reissussa perheen kanssa. En tiedä miten taas suostuin siihen, kun viimeksi kotona käydessä vannoin taas itselleni etten tule tänne enää, ainakaan pitkäksi aikaa. Siellä ollessa aloin miettimään, että pitäiskö mun alkaa kirjoittaa kirjaa. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan kirjaa mun elämästä. Kuulemma osaan kirjoittaa. Mutta lukisko sitä sitten kukaan? Kukaan muu, kuin mun perhe ja sukulaiset. Kiinnostaako ihmisiä synkät tositarinat ihmisten elämästä.  Muutenkin tuntuu, että näitä synkkiä masennus tarinoita tulee joka suunnalta, niin olisko siinä mitään järkeä tehdä vielä

Käsittelyohjekirja: Mielenterveyspotilaat

Kuva
Jaoin eilen Facebookissa erään henkilön blogikirjoituksen joka luetteli asioita, joita ei saisi sanoa mielenterveyspotilaalle tai -kuntoutujalle. Vähän ajan päästä tuttavani (tai oikeastaan lähisukulaiseni) kommentoi postausta sanoilla   "Mitä sitten voi sanoa? Kuka kertoisi meille, mitä pitää/voi sanoa tai tehdä?"  Mietin vähän aikaa ja tulin tulokseen, että miksipä vaikka minä en kertoisi? 1. Ehkä yleisin lausahdus, jota mielenterveyspotilaat saavat kuulla on "Käy ulkona, se helpottaa!" Voi se ehkä joskus helpottaakin lievään ahdistukseen, mutta pitää muistaa että mielensairaudet ovat oikeita sairauksia. Väliaikainen alakuloisuus helpottaa kivalla tekemisellä, raikkaalla ulkoilmalla jne, mutta jos ihminen sairastaa jotain sairautta,(esimerkiksi masennusta) ei se mihinkään katoa ympäristön muutoksilla. Joskus kun sairaus on niin paha, ihminen ei välttämättä edes jaksa lähteä ulos. Kyllä, se kuulostaa ehkä sinusta liiottelulta, mutta voin s

Erilainen haaste

Kuva
Facebookissa oli eräässä ryhmässä haaste. Yleensä en tykkää haasteista. Yleensä ne on joitain epämiellytäviä ja urkkivia. Tämä haaste kuitenkin pysäytti minut. Se oli erilainen. Se oli kaunis. Haaste, jolla tehdään hyvää. Ei urkita toisten salaisimpia asioita tai kehoteta tekemään jotain ns. vaarallista. Tässä kehotettiin ja haastettiin tekemään hyvää. Tämä oli hyvä. "Lähetä edelliselle kommentoijalle kirje, kortti tai paketti".  Olin vähän epäluuloinen. Lähettäisikö seuraava minulle oikeasti jotain? Miten käyn kun annan osoitteeni täysin tuntemattomalle ihmisell. Entä jos joku huijaa? Käytänkö itse rahani ja lähetän edelliselle paketin mutta itse jään ilman? Onko tämä totta? Päätin kokeilla onneani. Silläkin uhalla että minua seuraava olisi vain pakettien perässä eikä itse lähettäisi mitään eteenpäin (eli minulle ei tulisi mitään). Otin riskin, sillä haaste kuulosti ihanalta ja minusta oli ihanaa lähettää jollekin jotain ja kenties ilahduttaa tätä oikeasti

Olen kotona

Kuva
Olin kaksi viikkoa jumissa Kuhmossa. Taino yhden viikon ihan vapaaehtoisesti mutta sen toisen jumitin siellä koska en jaksanut matkustaa kuumeessa. Eka viikko oli kivaa.. oli kivaa käydä kotona ja Kuhmossaki oli ihan kivaa kun oli käymässä. Painotan sanaa "käymässä". Mutta sitten kun aika olisi ollut lähteä ja jäinkin sinne jumiin niin ei se ollutkaan enää niin hauskaa. Muistin taas miksi lähdin sieltä kauas pois. Ei ollut tekemistä, oli tylsää ja ikävää ja kylmää ja pimeää.  Oli liian Kuhmoa. Ja liian pientä ja liian.. jotain. Kun vihdoin pääsin lähtemään olin varma että vaikka juoksisin matkan takaisin Helsinkiin jos junat ei lähtisi tai myöhästelisi pahasti. Tuntui että jos ei nyt lähde niin jää ikiajoiksi jumiin. Matka oli pitkä mutta kun saavuimme Vantaan kohdalle, minua alkoi väkisinkin hymyilyttämään. Koti ei ollut enää kaukana. Kun juna pysähtyi Helsinkin päärautatieasemalle ja hyppäsin ulos junasta olisin voinut suudella maata. Se tunne. On san

Esta es mi casa

Kuva
Oon asunu nyt melkei kaks kuukautta Helsingissä. Kuukauden omassa asunnossa. Outoo eikö? Nyt on lokakuun eka päivä ja musta tuntuu et vasta toissapäivänä alko elokuu. Jännää miten aika menee samaan aikaan nii nopeesti mutta niin hitaasti. Tuntuu et viikot matelee matelemistaan mut silti nyt on lokakuu yhessä hujauksessa. Tämmöi koti mulla on. Ihana pikku yksiö. En oikee vieläkää sisäistä et asuisin itsekseni, itsenäisesti. Tuntuu et oon vaan käymässä täällä tän koulun ajan ja mulla on siksi aikaa tämmöne pikku pesä. Ennen yksin muuttoa ajattel et herrajestas miten mä selviin, ku kaikki pitää tehä ite. Ei - en tarkota et en osais kokata tai siivota ynnämuuta peruskamaa. Vaan kaikki asiat pitää hoitaa ite. Sähkösopimukset.. kotivakuutukset..  1.9. kun muutin tajusin että mun pitää ostaa ite vessapaperit ja pyykinpesumömmöt. Tähä asti kuitenki kaikki on menny hyvin. Ei oo ollu mitään ongelmia.  Pari ekaa viikkoa välttelin pyykinpesua, kun en tie

TURVAPAIKANHAKIJAT vs. SUOMALAISET

Kuva
Mä päätin lopettaa lukemasta turvapaikanhakijoihin liittyviä somekeskusteluja. Jostain syystä sorrun aina lukemaan facebookin kommenttikenttiä jonkun julkaisun alla joka kertoo turvapaikanhakijoista. Ja se on aina yhtä suuri virhe. Kun niitä lukee meinaa pää hajota, se vihainen Roosa kaivautuu esiin sadasosasekunneisssa, tekee mieli pamauttaa jotain. Niin vihaseksi mut saa kaikki turvapaikanhakijoita tai pakolaisia vastaan olevat ihmiset. Mun päähän ei mahdu, MITEN, MITEN joku ihminen voi edes ajatella noin? Voiko se enää olla edes ihminen? "Menkööt takas sinne mistä tulikin!" Jos Suomessa olsi sota ja sua ei päästettäs turvaan ni miten sitte suu pannaan? Miltä itestäs tuntuis jos sut käännytettäs takas sodan keskelle tai vainojen kohteeksi? Ne ihmiset lähtee pakoon SOTAA. VAINOJA. TERRORISMIA.  Millainen ihminen täytyy olla että palauttaa ne takaisin sinne? "Ei niillä näytä mitään hätää olevan. Kädessä kaikki iPhone 6s yms!"