This pain is just too real

 

Tänään oli vihdoinkin se uus aika psykologille.

Se kyseli kaikkee kuulumisia, miten loma ja uusvuosi on menny

ja miten se mein Kanarian matka meni. Puhuin ihan normaalisti.

Se kysy, et onks niitä kohtauksia tullu vielä ja sit kerroin

kaiken mitä on tullu. Sit se kysy, et seurustelenko mä vielä

sen pojan kans mistä viimeks sanoin. Kysy myös, et oisko se mun

uudenvuoden itkukohtaus liittyä ikävään, ku mä en osannu sanoo

siihen mitään syytä. Mistä se arvaa kaiken? Senkin kaikkitietävä.

 

Sit mä yhtäkii vaan töksäytin sille mitään enempää ajattelematta, et mua ahistaa olla täällä. Et mä en haluis olla täällä. Mut että kuitenki tuo koulu on iha jees, mut muuten ahistaa ja yh.

Sit se vaan kysy, et onko siinä muutaki ku se kiusaaminen yms. taustalla, et miks ei haluu olla täällä.

Sit mä repesin itkee. Pokka ei enää pitäny.

Mä kerroin sille mun isästä. Et mimmone se on.

Mitä se sanoo ja mitä se tekee.

Emmä kaikkee kertonu, en todellakaa. Emmä uskaltanu.

Mut ensimmäistä kertaa mä uskalsin kertoo jolleki ulkopuoliselle.

Se sano, et jos mä oisin ala-aste ikänen ni se ois tehny nyt heti lastensuojeluilmotukset. Mutta koska mä oon kuitenki jo näin "vanha" ja "iso" niin se ei tee sitä heti.. se pyytää ens kerraks sinne mukaan jonku sosiaalityöntekijän meidän kans juttelee ja miettimään, et mitä pitäs tehä. Mä sanoin sille iha suoraan, et mä en oikeesti

haluu asuu sen miehen kans. Et jos äiti lähtee reissuun, niin mä pysyn visusti omassa huoneessani ja käyn vaa hakee ruokaa yms.

 

Kun tulin koulusta kotiin ja kävelin keittiöön hakee ruokaa, jossa mun sisarukset söi ja isäki istu siellä. Oli ihan hirveen pöljä olo ku kävelin sen ohi sillee ajatellen et "moi, mä kävin just juoruumassa susta mies!" .. ihan, ku se ois kattonu mua silleen, et se tietäis ja ois pettyny muhun. Et mä oisin pettäny mein perheen.

Mut ei se tiiä, ei se voi tietää. Eikä se edes kattonu.

Mä vaan kuvittelin. Sain muuten myös kaks erilaista masennustestii

mukaan. Tein ne tänään ja palautan sit enskerral.