Pain

 
Mä vaan seison keskellä huonetta hiljaa. Sitte mä kävelen
muka rauhallisesti mun pimeään huoneeseen. Matkalla mun tekee mieli
rikkoo kaikki, heittää kaikki tavarat seinälle. Äiti oli käyny kaupassa. Se petti lupauksensa. Se oli ostanu ruokaa. Vaikak se lupas eilen et me.. mun teki mieli nostaa ne ostospussit lattialta ja heittää ne pitkin keittiöö. Joskus mä vielä teen sen.
Näytän kaikille, et mä en oo se kiltti ja rauhallinen tyttö, mitä
ne luulee ja mitä ne haluaa. Nyt mä makaan mun pimeen huoneen sängyllä. Mun teki mieli hajottaa kaikki. Mun kitara, mun lainakitara.. ois voinu vaa hakata ne paskaks. Heittää kaikki muutki tavarat hiiteen. Raivota oikeen kunnolla. Mut mä vaan makasin ja itkin. Enhän mä muuta osaa. Oon nii heikko ja typerä.
 
Äiti sano, et meille tulee vieraita. Mun mielessä kävi alkaa riehua keskellä salia, ku ne syö. Heitellä kaikki pitkin huonetta, huutaa, karjuu ja riehua. Rikkoa. Et joku ees huomais mut. Että joku tajuis, et mulla ei oo hyvä olla. Täällä. Mä en tajuu miks mä jäin tänne.
Koulussa menee ihan hyvin mut vapaa-ajalla ja kotona mä en pärjää.
Koko ajan tekee mieli vaa raivota ja rikkoo jotain.
Äsken itkin täällä taas. Sit äiti tuli tuomaan jotain vaatteita.
Se vaa ilosesti puhu jotain vaikka näki mut tässä.
Ei kukaa välitä.
 
 
Mä haluun pois täältä. Mut mä en pääsen.
Tää on mun vankila. Johon mut on sidottu.
Ulospääsyy ei oo - pakotietä ei löydy.
Tavallaan toi koulu on kiva, emmä sitä tavallaan haluis jättää.
Mut muuten mä en enää kestän. En jaksa.
Kaikki luulee, et mulla menee hyvin. Ne haluu luulla nii.
Ei mulla oikeesti mee.
Mut kukaan ei usko sitä.
Psykologiki jätti mut yksin. Maanantaina mä lähetän sille viestii.
Et millo mä saan sen helevetin ajan. Mä tarviin sen.
Jonku joka auttas mua. Emmä tiiä ymmärtäiskö se, mut  se vois
kokeilla auttaa.
Jos mä uskaltaisin puhuu. Mut emmä uskalla.
Pienentelen kaikki asiat.
Enkä kerro kaikkea.
 
 

Kommentit

  1. Tiedän tunteen. Mä en saanu psykologille kerran aikaa vaikka yritin miten. Ahdistus oli niin suuri että kaikki päätty lopuksi hermoromahdukseen, paniikki kohtaukseen ja ambulanssi reissuun.Kiitos sen mielenterveysosaston josta mulle ei edes koskaan soitettu takasi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Mulle paniikkikohtauksii tulee muutenki, koska paniikkihäiriö. Mut ei onneks nuin pahoja, että ihan sairaalaan pitäs. Ainakaa vielä.

      Poista
    2. No paniikkihäiriötä minäki sairastan, vaikka siitä harva tietää. Nykyisin ei oo kohtauksia enää tullu normisti mutta sitte jos väsyn liikaa niin jo alkaa näkymään. Jännä miten voi parikymppisellä kotiäidillä olla samanlaista elämää kuin "teini-ikäisellä" nuorella naisella. Hmm..
      No jokatapauksessa.. Ne paniikkikohtaukset on kamalia, eikä oikein tiedä miten niihin edes näin aikuisiällä pitäs suhtautua, pelottavia ne on silti ja jotenki liianki tuttuja. Ihan niinku joku "huono kaveri" joka killuu pallona nilkassa.. Koitetaan pärjäillä !:-)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Back to the normal life ~

Teatterilla teatterilla

Sisustustarroja !