Kyyneliä ja lohduttavia sanoja

 

Tää päivä meni ku kelauksella. Kaikki vilisi silmissä ku

nopeutetussa elokuvassa - jonka perässä mä en pysyny.

Elin omissa ajatuksissani enkä jaksanu tehä mitään.

Kävin mä koulussa kolme tuntii, mut kaikki meni ohi.

Toisest korvast sisää ja toisest ulos. Tai sit ne vaa kiersi

mut kokonaan eikä vaivautunu ees sisään.

 

Kun mä hitaasti kävelin raahaten itseni kouluun mun aivot löi

tyhjää. Taustalla kuulu vaa hiljaisesti Coldplayn The Scientist.

Kun mä kävelin koulun pihalla, mä näin mun kaks kaverii ikkunan läpi. Ne tuli ulos asti mua vastaan ja halas mua. Ne oli ihania.. toinen niistä ootti mua alhaalla, ku vein vaatteet ja sit mentii yhessä sinne luokan luo.

 

Ekan tunnin ajan mä vaa itkin. Mä en pystyny pidättää itkuu. Ekaa kertaa mun elämässä mä en pystyny piilottaa mun tunteita. Yleensä mä osaan piilottaa ne sisälleni, mut nyt ei pystyny. Ei ollu voimia.

Meidän piti tehä jotain ryhmissä, mut mä vaan istuin siinä ja itkin.

Äidinkielen tunnit mä sain pidettyy itteni kurissa. Mut oli kauheeta joutua sinne eteen. Enää mua ei pelottanu esiintyä sille luokalle. Mut mua pelotti, että mä romahan siellä luokan eessä ja alan itkemään. Mitä ne sitte ois sanonu?

 

Mentiin ruokailuun ja istuin niitten vieressä hiljakseen ja tökin ruokaa vähän suuhuni. Ne puhu kaikkee mahdollista. Jossain välis yks niistä alko selittää miten se tottuu paljon paremmin inttileskeyteen, ku muut ku seki on (tai mä olin) kaukosuhtees. Mä vaan istuin vieres ja kuuntelin et jep.. nii mäki ajattelin viel päivä sitte. Ja jotain muuta. Sitte mä puhuin jotain mun tunteiden piilossapitokyvystä ja et miten mä yleensä pystyn pidättää itkuu mut miten mä tänään olin epäonnistunu. Sitte mä aloin taas itkee.

Siinä mä sit istuin ruokalassa kaikkien keskellä ja näkyvillä ja itkin. Tärisin ja itkin. Ihan ääneen. En tajuu mikä siinä tuli just sillo, mut kai mä vaan tajusin tilanteen uudestaan.

Onneks ne mun kolme kaverii oli siinä mun kanssa.

Ne jutteli mulle ja yritti lohduttaa mua.

Ja vaikka mä sillon saatoin näyttää siltä, et mä en kuunnellu

niitä niin kyllä mä kuuntelin. Mä vaan itkin ja tärisin niin lujaa ja tunteikkaasti et sitä ei saattanu huomata.

 

Oli ihanaa, kun joku välitti. Kun joku tiesi etten mä voi hyvin.

Ja kun joku tietää mun historian nii se tajuu et mimmonen mä oon.

Oisin varmaa kuollu, jos niitä ei olis ollu.

Miten mä oisin jaksanu ilman teitä?